Inspiraatio ja motivaatio tämän blogin ylläpitämiseen on ollut hukassa jo niin kauan, että lopputulemana olen päättänyt pistää Turistin hyllylle ennalta määrittelemättömäksi ajaksi. Todennäköisesti kuitenkin maailman tappiin saakka.

Tämä blogi on ollut minulle varaventtiili huonoina aikoina, mutta huonojen aikojen päätyttyä reilu vuosi sitten on bloggaaminenkin menettänyt merkityksensä. Asiat, jotka aikaisemmin rassasivat, ovat autuaan yhdentekeviä nykyään. Vietän aikaa mieluummin Lapsrakkaan kanssa peuhatessa, kuin märehtiessä tyhjänpäiväisyyksiä verkossa.

Kiitoksia kaikille, jotka ovat pysytelleet mukana seitsemän vuoden ja neljän URLin pitkän ja kivisen matkan.

Nähdään (tai ei nähdä) Facebookissa.

Toinen niistä on Lapin Äidin Kehtolaulu, joka on saanut minut tyrskimään nokka vuotaen jo 80-luvun ensivuosista lähtien, mutta jota harvemmin, onneksi, kuulee soitettavan radiossa tai muuallakaan.

Toinen on Jenni Vartiaisen Missä Muruseni On.

Arvatkaapa soiko se taukoamatta radiossa?

Soipa hyvinkin!

Ja arvatkaapa onko minun vaahtosammuttimen kokoinen muruseni kotona?

No eipä ole, ei!

Arvatkaapa keljuttaako ja arvatkaapa varsinkin tyrskinkö nokka vuotaen?

Esimerkki eiliseltä.

-Hei meil jäi vähä tota pilveä tähteeksi ja me ei kuiteskaan sitä enää käytetä, nii haluisitsä kokeilla sitä? Ei maksa mitään.

Ei, en ole ryhtynyt luukuttamaan kannabista, vaan tätä.

Yllättävä kova ääni, jota isompi ihminen säikähtää, saattaa pientä Nakettia naurattaa. Epäilyttävän näköinen vastaantulija saattaa saada osakseen leveän hymyn ja vilkutuksen.

Minä sain ensimmäistä kertaa elämässäni riesakseni poskiontelontulehduksen ja jouduin kuumeisena ja huonovointisena raahautumaan jälkikasvuineni paikalliseen lasarettiin lääkärin konsultaatioon. Naketti oli olosuhteiden pakosta otettava mukaan, koska Miehelle sattui työpäivä tälle päivämäärälle ja väittävät ettei vuosikasta voi jättää keskenänsä kotiin tuijottamaan Tao-Taota ja Tuttelia ryystämään.

Päivystämässä oli jo entuudestaan tuttu etiopialainen.

Ipana katseli hyvin vakavana oudon näköistä setää ja kun setä kurkottautui lähemmäs ja tarttui äitiä naamasta tunnustellakseen painetta sivuonteloissa, sai lapsi aivan hervottoman kauhuraivarin.

Se huuto ja rimpuilu ja syyttävä ilme! Koskaan aikaisemmin en ole kuullut sellaista ääntä irtoavan yhdestäkään penskasta! Lapsi kirkui kuin viitapiru ja yritti tuuppia lääkäriä kauemmas ja kun ei onnistunut, puri minua ohimennen ranteesta ja raastoi irti kunnon tukon hiuksia omasta päästään.

Reseptin ja sairauslomapaperin kirjoitettuaan tohtori saatteli sitten minut ja rimpuilevan marakatin ovelle ja kutsuessaan seuraavaa sisään, kysyi huvittuneena odotushuoneen väeltä “kukka muu pelkkä musta miestä?”

Hävetti niin, että jos maa olisi revennyt kuiluksi eteeni, niin sinne olisin sukeltanut.

Jep.

Ja sattuipa niinkin, että iskimme silmämme übertyylikkääseen rivitalonpätkään reilun puolen tunnin matkan päästä Helsingistä.

Pahinta on istua ja odottaa puhelua pankista ja samaan aikaan vahdata silmä kovana myynti-ilmoitusta, ettei kukaan vain ehdi napata herkkupalaa nenän edestä.

Tarkastellaan kahta autoa. Merkitään autot koodeilla A ja B.

• Autossa A on kunnollista väkeä. He kunnioittavat sekä lakeja että lähimmäisiään.
• Autossa A ei ole aseita, sillä kts. yllä.
• Autossa B on henkirikoksia tekeviä sosiopaatteja. He suhtautuvat lakeihin korkeintaan lievän huvittuneesti, jos siis muistavat että niitä on.
• Autossa B on aseita, koska kts. yllä.
• Auton B sosiopaatit ampuvat autossa A istuvia mallikansalaisia, tappaen kolme.
• Tilanteen uusiutumista yritetään ehkäistä vähentämällä autossa A olevia aseita.

Ja nimet alle, hyvä tuli.

Minulla ei ole mitn lisättävää.

No, juuri siksi.

Olen palannut osa-aikaisena leipätyön pariin, olen väsännyt vähällä vapaa-ajallani tilaustöitä innokkaille, pyörittänyt huushollia, viettänyt leppoisia hetkiä jälkikasvun kanssa ja yrittänyt välillä ottaa omaakin aikaa. Bloggaaminen ei ihan justiinsa ole päällimmäisenä agendassa.

Olen myöskin yllättänyt itseni useammin kuin kerran päivässä haaveilemasta vähän suuremmasta elämänmuutoksesta, mutta koska vasta huomenissa selviää onko siihen todellisuudessa mahdollisuutta, en vielä viitsi paljastaa mistä on kyse. Jos sittenkään.

Viime aikoina on pinnalle noussut tunne, etten oikeastaan halua kertoa kuulumisiani täällä, koska litteiden kivien alla vaanii pahansuopia trolleja ja muuta lattaotsaista väkeä, joiden ei tarvitse tietää miten kivaa minulla oikeasti onkaan.

“Mikä helvetin moniosaaja sä oikein luulet olevas? SÄ OLET KOKKI ETKÄ MIKÄÄN TEKSTIILI-TAITEILIJA TAI MUOTI-SUUNNITTELIJA!!”

Niin. Niin olen. Se ei käsittääkseni kuitenkaan sulje pois sitä mahdollisuutta, että osaisin tulkita kaavoja, leikata kangasta ja käyttää ompelukonetta. Osaanhan ajaa autoakin, vaikken olekaan Kimi Räikkönen ja olen melko kätevä hoitamaan pieniä ipanoita, vaikken ole lastenhoitajan koulutusta saanut.

“Yritätsä todistella olevasi jotenkin parempi kuin muut?”

En yritä. Olen jo sen verran vanha ja sen verran maailmaa nähnyt ja sinut itseni kanssa, etten koe millään tapaa tarpeelliseksi todistella kenellekään yhtään mitään. Olemassaoloni lienee ihan yhtä perusteltua, kuin puskissa vaikertavan nettitrollin. Herää pikemminkin kysymys kummalla on todellisuudessa enemmän tarvetta perustella olemassaoloaan?

“Minä en kyllä ostaisi puodistasi mitään se verran kalliilla yrität myydä. Ikeasta saa lasten vuodevaatteita halvemmalla ja edullisempia mekkojakin löytyy vaikka Henkasta. Ahne olet mutta sehän ei ketään yllätä. Paska ämmä.”

Niinkö? Että ihan ahne vallan? Ja paskakin vielä? Sovitaan sitten vaikka niin.

Minä en itse ostaisi Ikeasta lasten vuodevaatteita, koska Ikean vuodevaatteet on mitoitettu Ikean omille täkeille. Ne ovat auttamattomasti liian suuria standardikokoiseen pinnasänkyyn ja äitiyspakkauksen mukana tulevaan Finlaysonin täkkiin. Finlaysonin omat vauvojen vuodevaatesetit taas ovat kalliimpia kuin minun myymäni, vaikka Finlaysonin tavara on bulkkikamaa ja omani ovat uniikkeja yksittäiskappaleita.

Enkä minä kiellä ketään shoppailemasta muualla. Kaikin mokomin. Itse puen lapseni mieluummin kotimaisiin, käsintehtyihin vaatteisiin, kuin halpatuotantomaiden hikipajoissa valmistettuihin tamineisiin, joita H&M ja muut ketjuliikkeet ovat tulvillaan. Kotimaiset vaatteet ovat ketjuliikkeiden sarjatuotantokamaa kalliimpia, koska kotimainen työ maksa monikymmenkertaisesti halpatuotantomaiden työtä enemmän. Materiaalit Suomessa maksavat enemmän. Ihan kaikki on Suomessa kalliimpaa.

Minun mielestäni on hieman outoa, että joku haluaa maksaa ketjuliikkeille kympin tuotteesta, joka ei kyseiselle liikkeelle ole maksanut edes euroa. Vielä oudompaa on se, että kukaan haluaa ostopäätöksellään tukea järjestelmää, jossa ketjuliike ja tavaran tuottaja tienaavat työntekijän kustannuksella hervottomat määrät rahaa suhteessa vaatekappaleen tekijään, jolle on työstä maksettu vain sentti tai parhaimmillaankin pari per valmistettu pukine.

Minä en valmistamiani tuotteita myydessä pääse lähellekään päivätyöni tuntipalkkaa. Se on kuitenkin oma valintani, sillä en ole aikeissa luopua päivätyöstäni. En kuitenkaan ole mikään hyväntekeväisyysjärjestö tai halua ehdoin tahdoin polkea suomalaisen käsityön hintaa myymällä tavaraa ilman katetta.

Olen myös ihastunut vintagekankaisiin ja niiden metsästämisestä on tullut pienimuotoinen pakkomielle. Ketjuliikkeistä ei vintagea löydy. Minun kangasvarastosta löytyy paljonkin. Ja sen lisäksi runsain määrin kierrätettyjä kankaita, jotka ovat priimakuntoisia ja siksi loistavaa materiaalia ompeluun. Hiilijalanjälki, tiedättehän.

Tässä suhteessa minusta on tullut hippi.

Se, että minä myyn tekemiäni käsitöitä on tuskin keneltäkään pois. Käsittääkseni sen ei pitäisi aiheuttaa oikeastaan mitään intohimoja kenessäkään, paitsi ehkä tyytyväisissä asiakkaissa, joita onneksi minullekin on jo jokunen siunaantunut ja siitä iso kiitos asianomaisille.

Ikävää, että se on jollekulle liian vaikea asia käsiteltäväksi.

Päässä naksahti. Piti ryhtyä rakentamaan pesää. Tekemään hankintoja.

Vauvalle, tottakai.

Kaivoin ompelukoneeni naftaliinista ja ryhdyin askartelemaan-paskartelemaan yhtä sun toista           pientä ja pehmoista kivaa tulevalle perheenlisäykselle.

Jossain vaiheessa homma riistäytyi käsistä siinä määrin, että kaapit alkoivat vähitellen täyttymään kaikensorttisista vauva-aiheisista ompeluksista. Ja kun vauva viimein päättii ulkoistaa toimintansa vatsaontelosta ilmakehän puolelle, huomasin että ompeluksia oli yhdelle vauvalle ihan liikaa.

Enkä siltikään osannut lopettaa.

Aloin sen sijaan hivuttamaan tekeleitäni lapsekkaille ystävilleni ja tuttavilleni. Lahjaksi.

Sain kiitosta. Ja ihasteluja. Ja kyselyitä, jotka alkoivat “voisitkohan sinä tehdä meidän vauvalle…?”

Ja kun aikani tein ja luovutin eteenpäin nimellistä korvausta vastaan, ehdotti joku, että mikset tekisi myyntiin asti?

Ja minä tein.

Ja teen edelleen. Avasin putiikin juuri ja päivitän lisää tuotteita pitkin viikkoa, kunhan saan kaiken kuvattua ja ladattua kaiken kansan pällisteltäväksi.

Kehoitan teitä kaikkia nyt uuden hippi-imagoni vastaisesti tuhlaamaan rahanne.