Muistatteko millaista oli olla teini?
Se oli kamalaa. Myös 90-luvulla. Ja varmasti myös sitä edeltävinä vuosikymmeninä.
Minä olin teinivuosina täydellisen uncool, vaikka sainkin kinuttua vanhemmiltani silloisen pakkotyyliin kuuluvat viisnollaykköset ja purjehduskengät. Kansitakkia en saanut, koska Siilinjärven Vaatehuoneella ei ollut tarpeeksi pieniä kokoja.
Pärjäsin koulussa aivan liian hyvin ollakseni suosittu, en pitänyt ajan suosikkibändeistä, enkä päässyt perjantai-iltaisin ryypiskelemään kaupungille. Harrastin larppausta ja olin ihastunut poikaan, jolla oli samanlaiset silmälasit kuin Mikko Alatalolla. En valinnut koulussa lukujärjestykseeni kotitaloutta, käsitöitä ja saksaa, kuten suositut tytöt, vaan tietojenkäsittelyä, taloustietoa ja ranskaa. En tykännyt liikuntatunnilla koripallosta ja lentopallosta, vaan murtomaahiihdosta ja voimaharjoittelusta.
Kahdeksannen luokan alkuun mennessä onnistuin kehittämään itselleni jonkin sortin syömishäiriön, koska minua ahdisti. Koulussa katsottiin vinoon, kun sanoin syöväni mieluummin kotona. Kotona väitin syöneeni koulussa, eikä kukaan kysellyt mitään, kun hiivin vähin äänin huoneeseeni tekemään läksyjä kuten kilttien tyttöjen kuuluukin. Elin appelsiinimehulla ja satunnaisilla suolakurkkuviipaleilla ja olin uncool. En olisi halunnut oikeasti lukioon, vaan ravintolakouluun, mutta lukioon oli vanhempieni mielestä mentävä, eikä mistään muusta edes keskusteltu.
En kuulunut lukiossakaan siiten todellisten tähtien kastiin. Minulla oli liian nörtit harrastukset, olin liian kiinnostunut opiskelusta, kuuluin oppilaskunnan hallitukseen ja pidin uuden ylioppilaan puheen juhlasalilliselle yleisöä kun valkolakkeja jaettiin. Sain osan rikkeistä anteeksi vain siksi, että täytin vuosikurssini ensimmäisenä 18 vuotta ja pääsin näin ollen baariin jo vanhojen tansseissa, kun muut kittasivat säälittävää pussikaljaa hotellissa. Ja koska olin nätti ja laiha.
Siitä puheesta tosin jotkut jaksavat naljailla vieläkin.
Sittemmin olen törmännyt jonkin sortin ihailuun; nyt kun minulla on trendikäs ammatti. Eikä bloggaaminen harrastuksena ei ole enää säälittävää nörtteilyä, kuten se vielä tämän vuosituhannen alkupuoliskolla oli. Eräänlaista morbidia viehätystä tuntuu myös aiheuttavan se, etten suostu enää kenenkään pompoteltavaksi.
Fanituksen kohteeksi joutuminen tosin ahdistaa melkein yhtä paljon, kuin teini-iän uncool-leima otsaluussa. Olen kuitenkin itkettävän tavallinen, eikä elämäni ole jännää, vaikkakin hieman tragikoomista.
Eikä tuo teinien meininki mielestäni poikkea juurikaan aikuisten harrastamasta luokituksesta suosion ja epäsuosion suhteen. Aikuisten maailmassa todistetusti törmää prikulleen samaan syrjintään ja kiusaamiseen, joskin se ehkä joissakin tapauksissa on hieman hienovaraisempaa. Jos jonkin sidosryhmän mielestä pukeudut väärin, harrastat vääriä asioita, olet väärää mieltä asioista, kotoisin väärästä paikasta tai syntynyt väärään sukuun, olet vapaata riistaa välitunnilla, joka ei koskaan lopu.