Onkohan sedällä oma lehmä ojassa?
Ensin se kehittelee tiimeineen kivan lääkkeen, joka sitoo asetaldehydiä ja sitten se kertoo koko maailmalle, että ruuassa on asetaldehydiä niin paljon että syöpä tulee. Varsinkin vauvojen ruuissa.
Pelkomarkkinointia parhaimmillaan.
Ei missään tapauksessa!
Kyllä nyt alkaa olla jo aika pistää chilinkasvattajat kuriin!
Ajatelkaa nyt edes lapsia! Chilin käyttäminen alkaa nykypäivänä aina vain nuoremmalla iällä ja teini-ikään mennessä monet ovat koukuttuneet jo lopullisesti. Notkutaan yömyöhään kebabkojuilla ja rongutaan tulisinta kastiketta mitä tarjolla on. Tabascoa holvataan ruokaan niin, että tukka irtoaa! Jalapenoja syödään leivän päällä kuin juustoa konsanaan!
(Varmuuden vuoksi olisi syytä kieltää mustapippuri. Kyllä te tiedätte että pippurin käyttö johtaa vain kovempiin aineisiin!)
Olen ehdottomasti sitä mieltä, että Lauri Tähkä on naurettaviin nahkahousuihin pukeutunut pelle.
Mutta olen myös ehdottomasti sitä mieltä, että Virpi Salmi tekee myös itsestään pellen, jos nyt ei nahkahousuihin pukeutumalla, niin päästämällä aivopierun, joka osoittaa valitettavan matalan sivistyksen tason.
Oikeasti murteet on tarkoitettu puhuttaviksi niillä alueilla, joilla ne ovat syntyneet. Kun ihminen muuttaa asuinaluetta, vaikkapa Laitilasta pääkaupunkiseudulle, luonnollista on pikemminkin se, että vanha murre katoaa ja puhe yleiskielistyy.
Kerron teille nyt teennäisellä ja tyhmällä Savon murteella miksi.
Vaekka tiällä piäkaapunkiseuvvulla onnii immeisiä niiku ryssillä on lutteeta, nii ennoo ensimmäestäkkää kahella kintulla kulukevoo tappaausta kohanna, joka ylleiskieltä ossois huastella. Nii o laaseet viärällään kommeita langisanoja ja puhheen nuotti päen helevettiä, jos sitä äej’inkielen kantilta kahteloo. Ja ylleiskieleks tämä naata sitä kehtoo vielä väettee! Jo se o suatanaolla tiukassa tuo paremmuuvventunne näetten etelän kurahuarojen ohtaluussa. Se mittään ylleiskieltä oo, ku teissillä puolj’pukkeiset räkänokat kitisöö talavisaekaan, että “ryysaa, ryysaa”. Kylymä voep tok olla, mutta ei ryysaa. Pittääkö sitä väenpakolla perskeltej’sillään kuleskella?
Notta sammoo suatanan murretta sitä työkii puhutta ja vaekka mitenkä oesitta olevinanna, niin tiennäisiä ja hölömöjä outta itekii! Ee oo jumalaata vara huuvvella!
Otappa, Virpi, ja hyppee Vantaanjokkeen.
Luppoon ettee naarata.
(Ettekö ymmärtäneet? -Moukat!)
Kävipä ikävästi niin, etten henkilökohtaisista syistä pääse tämän illan Depeche Moden keikalle Hartwall Areenalle.
Siitä syystä lahjoitan lipun eteenpäin.
Ei maksa mitään, mutta lipun haluava joutuu noutamaan lippunsa Nurmijärven Rajamäeltä, 40 kilometrin päästä keikkapaikalta. En valitettavasti voi tuoda lippua velkatorpan postilaatikkoa kauemmas.
Lippua himoitsevat voivat paiskata kommentilla, laittaa kommenttiin puhelinnumeronsa ja otan yhteyttä heti. (Kommentit menevät moderointiin, poimin numeron sieltä, enkä luonnollisestikaan julkaise blogissa.)
Edit: Lipulle löytyi uusi omistaja! Kiitos kaikille yhteyttä ottaneille!
Rakas Mies,
Eikös olekin lystiä tämä talviautoilu?
Minua suuresti hauskuuttaa se tosiasia, että toisen saksalaisen matalalentokoneemme käsijarruvaijeri on ankkajäässä ja siksi automme vailla seisontajarrua. Vielä enemmän hymyilyttää se, että sen toisen hyökkäysvaunun polttoainetankin korkki on jäätynyt juntturaan, polttoainetankissa on vain höyryä ja akkukin on saatana käyttämättömyyttään tyhjentynyt. Tähän yhtälöön kun lisätään vielä se tosiasia, että autotallimme on moottoripyöriä tulvillaan, niin jopa vallan naurattaa.
Mutta se ei oikein naurata, kun saadaan ne autot asennettua nokikkain, viritettyä se toinen nelipyöräinen kakkosnelosen pätkillä paikoilleen ajotien kaltevalle pinnalle ja sahattua se polttoaineeton perkele kaapeleilla käyntiin, niin sillä aikaa kun minä parkkeeraan sitä jarrutonta romua kadun varteen, niin sinä, sen sijaan että ajaisit sen auton sinne ahtaaseen talliin sulamaan, käännätkin virta-avainta ja sammutat auton.
Kahdenkymmenenviiden asteen pakkasessa. Kun toinen auto on seisontajarruton ja toisessa ei ole polttoainetta tai virtaa.
Ei vaan naurata.
(Suukki-suukki.)
Näillä leveysasteilla ei Pakkasherraa voi lailla ja asetuksella kieltää vierailemasta, se on tänäkin talvena jouduttu kokemaan.
Mutta olisiko syytä, varmuuden vuoksi, kieltää ulkona liikkuminen pakkasilla? Pakkanen on julma murhaaja ja vaanii jokaista kaupunkien kaduilla ja puistoissa ja etenkin maaseutujen metsiköissä.
Jokainen uhri on liikaa, vaimitensenyoli.
Ai kamalaa. Heroiinista on löytynyt pernaruttoa.
“Kehotan kaikkia huumeiden käyttäjiä lopettamaan välittömästi heroiinin käytön sekä ottamaan yhteyttä terveysviranomaisiin.”
Niin.
Tuota.
Ihan sama.
Ainakin kaikki lapselliset tietänevät, että perusterve vauva on ohjelmoitu silläviisiin, että jos niitä on ryhmässä kaksi tai useampi ja yksi päättää polttaa pelihousunsa, niin ei aikaakaan kun on huutokilpailu käynnissä.
Meidän Naketti on vissiin aloitteleva psykopaatti.
Kun nimittäin helmikuussa alkavan vauvauinnin infotilaisuudessa tänään kolmetoista imeväistä ryhtyivät kilvan treenaamaan äänijänteitään, hihkui ja nauraa rätkätti meidän epäkorrekti jälkeläisemme itsensä uneen. Nautti muiden kärsimyksestä niin että sammui.
Paikalla olleiden isien mielestä tilanne oli jotensakin huvittava, mutta valtaosa äideistä antoi allekirjoittaneelle pahaa silmää. Itse yritin lähinnä pidättää hihitystä, sillä tilaisuuden emäntä yritti saada äänensä kuuluviin itkun yli ja onnistui huudollaan lähinnä vain ärsyttämään hiiltyneitä ipanoita enemmän. Ja sai Naketin luonnollisestikin hihkumaan kovempaa ja kovempaa.
Ihan hitusen jännittää millainen kauhukakara tuosta vielä kasvaa.
Aika jännä on sellainen periaate ja ajattelumalli, että jos minä leipätyössäni tyrin, niin saan ihan vitunmoisen läksytyksen ja varoituksiakin nykypäivänä jaetaan aika kevyin perustein. Ja kolmesta varoituksesta heilahtaa ovi.
Mutta jos joku muu työssään tyrii, niin sitten se jotenkin onnistutaan kuitenkin kääntämään niin, että vika olisi minun ja että minun olisi pitänyt tietää ja osata heti hypätä käsi ojossa pystyyn, että hei, nyt menee väärin tämä.
Maailmassa on ihan vitun iso bugi, jos minun näillä palkoilla ja rivikokin työsopimuksella pitäisi osata ja viitsiä hoitaa myös hallinnollinen aaneljäsaaste ja ajatustyö.
Äitiyslomalla.
Naamakirja on vähentänyt allekirjoittaneen bloggausintoa jo pidemmän aikaa, koska mieltä kuohuttavat asiat tulee helpommin ja nopeammin jaettua ystävien kanssa siellä, kuten myös kaikki kiva ja hupaisa.
Kuten esimerkiksi se, että askartelin juurikin päräyttävän setin kananugetteja ihan itse.
Sivupalkissa ohje.
Minulla on nopeasti laskettuna kaksitoista huonekasvia sijoiteltuna ruukkuihin, jotka soveltuisivat myös huumausaineeksi luokiteltavien kasvien kasvattamiseen. Alakerran varastosta kukkaruukkuja ja muita kasvatusastioita löytyy arviolta 50-70 kappaletta. Tarkkaa lukumäärää en nyt äkkisiltään osaa sanoa, enkä viitsi mennä purnukoita laskemaan.
Olenko nyt siis suurrikollinen, kun minulla on välineistöä, jolla voi idättää sellaisen määrän pössyä, että koko kylältä saadaan nuppi jumiin? Tuleeko Kissalan pojat nyt hakemaan potentiaalisessa rikoksenteossa käytettävän välineistön pois? Mitä tapahtuu yläasteella kuvaamataidon tunnilla laatimalleni punasaviselle uniikkiruukulle; pääsekö se rikosmuseoon? Herrajeesusmaria, minähän olen entinen nuorisorikollinen, kun sellaisen olen tehnyt!
Onneksi sentään lahjoitin kasvihuoneen kollegalle viime keväänä! Saan ehkä pienemmän rangaistuksen.
(Sari, pistä jumalauta se kasvihuone kappaleiksi nyt äkkiä! Ne tulee ja laittaa sut leivättömän pöydän ääreen!)
(Joo, uutinen on vanha, mutta mennyt ohi allekirjoittaneelta.)
Tekevälle sattuu, tekemättömälle ei milloinkaan, väitti Vaarivainaa.
Ymmärrettävistä syistä reilun nelikuisen sinappikoneen vanhemmilla ei ole aina mahdollisuutta nukkua ihan niin paljon kuin psyyke ja ruumis vaatisi. Jos jälkikasvu aamukolmelta päättää, että enää ei nukuta ja on aika kiljua riemusta, niin silloin asian laita on niin, että sitten ei nukuta, vaikka talouden aikuisilla päällimmäisenä ajatuksena ei ehkä olekaan riemunkiljahdukset, vaan pikemminkin väsymysraivosta kumpuava kirkuminen. Soveliaisuussyistä kirkuminen on kuitenkin parempi padota ja tyytyä vain kohtaloonsa ja miellyttää ipanaa.
Ulkoiluhan on tietenkin hyvä keino virkistäytyä ja saada uutta puhtia väsyneeseen tomumajaan. Minäkin olen paukkupakkasten laannuttua ottanut jälleen asiakseni pakata Lapsrakkaan hyökkäysvaunuihin ja tuuppia kiesejä pitkin poikin hoodeja. Perheemme karvareuhkaa muistuttava skottivahvistuskin kulkee mukana, koska rivakka liikunta ei patalaiskalle koirallekaan pahitteeksi liene. Pari tuntia reipasta kävelyä iltapäivisin takaa virtaa pitkälle iltaan.
Tänään tökin kersan ja kärryt tomerasti Rajamäen ääsmarketille. Oli “pakko” saada suklaapatukka ja ruokatarpeita huomiselle.
Jo matkalla ihmettelin, kun meinasi vähäsen viluttaa, mutten ajatellut asiaa sen enempää, vaan kiristin tahtia. Hyvä sykehän tunnetusti pitää lämpimänä. Kaupassa toimitin asiat rivakasti ja sitten tuupin ipanan kärryineen takaisin kotiin kiertoteitä pitkin, kun oli niin nättiä ja talvista ja koirakin kulki vaihteeksi nätisti rinnalla, eikä tempoillut joka helvetin suuntaan, kuten sillä on yleensä tapana.
Takaisin kotiovelle pääsin kaksi ja puoli tuntia lähdön jälkeen ja kilometrejäkin taisi kertyä yli kahdeksan.
Purin kauppakassin, ruokin koiran ja syötin päiväunensa rattaissa nukkuneen ipanan.
Ja huomasin housuni siististi taiteltuna kodinhoitohuoneen penkillä.
(Luojan kiitos jalassa oli sentään pitkät kalsarit ja untuvatakki peittää peräsimen. Ehkä kukaan ei huomannut.)
Jaahas, Hesarissa tiedetään taas miten maailma makaa.
Varmaan aika selvää, että vuodenvaihteen ammuskelut, jotka päättyivät perinteisesti niin, että myös ampuja nautti 9mm Buranan ja viikonlopun uutinen entisestä nyrkkeilijä-kansanedustajasta, joka hänkin päätti päivänsä oman käden kautta luvattomalla mutkalla, on kirvoittanut tämänkin uutisen.
Väittäisin kuitenkin, että jos ihmisellä on vakaa aikomus tehdä itsemurha, niin se on ihan ykslysti mitä metodia käyttää. On täysin yhdentekevää onko saatavilla tuliaseita, köydenpätkiä, henkilöautoja ja vastaantulevia rekkoja, raideliikennettä, teräaseita, reseptilääkkeitä ja viinaa vai korkeita rakennuksia, kyllä se henki lähtee, jos henkilö niin on päättänyt.
Hänen (Jouko Lönnqvist) mukaansa itsemurhaa suunnittelevat eivät aseen puuttuessa suinkaan siirry johonkin toisen menetelmään.
Paskapuhetta.
Jos kyseessä ei ole niin sanottu “hätähuuto”, vaan vakaa aikomus, niin kyllä hätä keinot keksii. Tuohan on ihan yhtä naurettava väite, kuin että jos ihminen on nälkään nääntymäisillään, niin pizzan puutteessa se ei maksalaatikkoon silti koske. Tai jos alastomana pakkasessa palelevalle tarjotaan toppatakkia, niin se ei sitä ota vastaan, jos väri on väärä. Kyllä ottaa. Ja kyllä syö. Jos on tarpeeksi kylmä ja tarpeeksi kova nälkä.
Oikeasti jo toivoisin, että kaiken sortin tussarit kokeilumielessä kiellettäisiin vaikka viideksi vuodeksi. Totaalisesti. Kaikilta.
Sittenpähän huomaisivat kukkahatut ja hysteerikot, etteivät hokkuspokkustemput ja asioiden yksipuolinen kieltäminen johda yhtään mihinkään vapaassa maailmassa. Paitsi entistä suurempiin ongelmiin.
Eilinen shoppailukierros ja lämpimän takin metsästys ei tuottanut tulosta, mutta tänään tärppäsi.
Voin hyvillä mielin ja lämpimästi suositella Riihimäellä (Petsamonkatu 83) sijaitsevaa Joutsenen tehtaanmyymälää kaikille kylmissään värjötteleville kanssaihmisille.
Siinä missä pääkaupunkiseudun liikkeet myyvät eioota tai suppeita mallistoja, löytyi ainakin tänä päivänä tehtaanmyymälästä kutakuinkin kaikki valmistajan mallit ja värit. Ja lisäksi loistava palvelu. Kun rekistä puuttui himoitsemani mallin musta takki pienessä koossa, kävi äärimmäisen miellyttävä ja asiantunteva myyjä kipaisemassa sopivan koon uunituoreena suoraan tehtaan varastosta.
Mikäli tarvetta olisi ollut, olisi takkia voinut pidentää tai lyhentää hihoista ja helmasta, tai vaikka kaventaakin. Myyjä vinkkasi, että he myös korjaavat takkeja mielellään, lisäävät untuvaa ja pesevät valmistamiaan tuotteita tarvittaessa.
Hinnat ovat samat kuin muissakin liikkeissä ja tammikuun ajan tehtaanmyymälästä saa ostamiinsa normaalihintaisiin tuotteisiin vielä 10% alennuksen. Viimevuotisia malleja ja joitakin hajakokoja tosin oli rekit väärällään. Mikäli olisin löytänyt aletuotteista mieleiseni värin, olisi mukaan lähtenyt liki kahdeksansadan euron arvoinen vaate alle kolmensadan. Myös ns. kakkoslaatua oli tarjolla huokeaan hintaan, kakkoslaadun tässä tapauksessa tarkoittaessa minimaalisen pieniä kauneusvirheitä takkien saumoissa tai muissa yksityiskohdissa. Itse takin funktiohan ei moisesta toki kärsi.
Ja mikä parasta, takit ovat Suomessa valmistettuja ja mitoitukseltaan persjalkaisille, rintaville ja persevillekin sopivia.
Tiedän tarkalleen missä jatkossa asioin, kun on lämpimälle takille tarvetta.
Ostin vuosi sitten toppatakin.
Keväällä talvikauden päätteeksi pesin takin tarkasti pesuohjeiden mukaan. Ja viikko sitten uudestaan, kun Kakkelssonin jätöksiä pussiin kerätessä onnistuin sutaisemaan hihansuun kirjaimellisesti paskaan.
Eipä ole takki enää entisensä, vaikka piti olla avaruusajan kuuminta hottia teknokankaineen ja hitech-lämmöneristeineen. Perunasäkkikin pitää paremmin lämpöä ja tuulta. Kelvoton pukine, ei voi muuta sanoa.
Ajattelin sitten nohevana tyttönä satsata kunnolliseen talvitakkiin. Oikein untuvaiseen, sillä kokemuksesta tiedän, että untuva pitää lämpimänä tuulessa ja tuiskussa. Into pinkeänä syöksyin kehäteiden sisäpuolelle varmana, että takki löytyisi. Arvatkaapa löytyikö?
No ei.
Neljä urheiluliikettä, Partioaitta ja Stocka, mutta ei takkia. Urheiluliikkeet myivät tylysti eiioota. Partioaitan valikoimiin kuului vain Canada Goosen takki tonnin hintalappuineen. Stockalla myynnissä oli vain yksi reisipituinen malli, väriltään tosi kätevä ja helppohoitoinen puhtaan valkoinen ja sekalainen lajitelma napamittaisia “talvitakkeja”.
Käsittämätöntä.
Yritä nyt sitten pukeutua sään mukaan, kun siihen ei edes anneta kunnollista mahdollisuutta! Olenko minä mukamas ainoa perseen peittävästä untuvatakista kiinnostunut henkilö yli miljoonan ihmisen väestökeskittymässä, jolla ei ole intoa maksaa vaatteesta liki kahden viikon palkkaa? Mitä helvettiä?!
Toki ymmärrän, että talvivaatesesonki alkaa vähitellen hiipumaan ja kaupoilla on kova kiire saada kevätmallistoja esille, mutta hei, otettaisiinko nyt kuitenkin huomioon nämä leveyspiirit, joilla talvi jatkuu vielä pitkän tovin ja joille on jatkossakin luvattu pakkasta enemmän kuin jääkarhun perse kestää?
Jos en huomenissa saa untuvatakkia Joutsenen tehtaanmyymälästä Riihimäeltä, niin en saatana nokkaani ulos työnnä ennen toukokuuta.
En todellakaan väitä, etteikö uuden vuoden aaton tapahtumat Espoossa olisi olleet surullisia. Syvä pahoitteluni ja osanottoni uhrien omaisille.
Mutta ai jumantsuikka että vituttaakin aiheeseen liittyvä jeesustelu.
Naamakirja on väärällään sen seitsemän sortin virtuaalikynttiläkulkueita. Kukkahatut kirkuvat käsiaseiden kieltämistä. Astetta tyhmemmät kukkahatut kirkuvat myös luvattomien käsiaseiden kieltämistä, selkeästikään ymmärtämättä että jos jokin tussari on “luvaton”, niin se luonnollisestikin on myös “kielletty”. Lehdet ovat viiden pennin analyysejä ja raportteja tulvillaan. Kahvipöydissä kauhistellaan.
Käsiaseiden täyskielto ei olisi tätäkään tragediaa estänyt tapahtumasta. Pahan sedän mutka oli laiton ja luvaton. Paha setä oli rikosnimikkeiden tehtailun moniosaaja.
Tragedia olisi voitu ehkäistä tasan tarkkaan sillä, ettei taparikollista olisi lintukodossa hyysätty, vaan lähetetty takaisin sinne mistä oli tullutkin.
Mutta niinhän ei tehdä ja moisen ehdottaminenkin on epiä eräiden mielestä. Sen sijaan jatketaan hellimistä, paijaamista ja pörröisten ajatusten ajattelua. Sillähän se maailma paranee.
Jossain toisessa galaksissa.
Ykskaksyllättäen se vetelee uuden vuosituhannen ensimmäinen vuosikymmen viimeisiään. Ja mitä jäi käteen?
Paljon.
Suomen rajojen ulkopuolella luuhaamista opiskelun, työn ja vapaa-ajan merkeissä. Vaikeaa masennusta ja tuskaisen hidasta toipumista. Romansseja, jotka oli tuomittu tuhoon heti alusta alkaen ja lopulta löytyi Mies, joka aikoinaan rakensi aitaa suurella pieteetillä ja josta sittemmin tuli se Mies, jonka kanssa menin naimisiin rakkaudesta ja jolle neljä kuukautta sitten synnytin lapsen.
Mutta koska olen pessimisti ja kyynikko, niin päällimmäisenä mielessä on jakajan käteen jäänyt luu. Menneellä vuosikymmenellä opin hartaan kertaamisen kautta, että pääsääntöisesti ihmiset ovat vehkeileviä kusipäitä, eikä juuri keneenkään voi luottaa. Otin juurikin riittävästi turpaani kymmenessä vuodessa tietääkseni nyt varmasti, että minun taisteluni ovat minun taisteluitani, eikä tulitukeen kannata luottaa. Positiivisen kautta ajateltuna voisi tietenkin sanoa, että pääsin eroon turhasta sinisilmäisyydestä ja naivista luottamuksesta, mutten välttämättä jaksa muistella kaikkea hyvällä.
Seuraavalta vuosikymmeneltä en odota juuri muuta, kuin että näen Lapsrakkaan kasvavan ja että työllä tuskalla hankittu henkinen ja fyysinen pääoma ei valu hukkaan oman tai jonkun muun perseilyn takia. Toivon että paskanjauhajat ja muut lattaotsat pysyttelevät poissa tontiltani ja mieluiten ryömivät takaisin niiden litteiden kivien alle, josta joskus ylös päivänvaloon erehtyivät könyämään.
Niille, jotka tietävät miten tärkeitä minulle ovat, toivon onnea, menestystä ja hyviä kelejä tulevalle vuodelle ja vuosikymmenelle.
Vauhtisokeus se voi iskeä henkilöön muuallakin kuin liikenteessä.
Vauhtihan ei tunnetusti kuitenkaan tapa. Ei. Äkkipysäys tappaa.
Onko tuttu tunne, kun kauniina kesäpäivänä annatte moottoriveneelle hanaa? Moottori mylvii, veneen keula halkoo vaahtopäitä, merivesi kuohuu peräaallossa. Siinä maailman kuninkaana fiilistellessänne huiskautatte ajaa väärältä puolen väylämerkkiä ja tättärää, olette karilla kalliine paatteinenne.
Tai ehkäpä olette joskus kauniina kesäpäivänä kirmanneet avojaloin ahon laitaa. Laitumella Mansikki märehtii lauhkeana, perhoset lentelevät, koivut tuoksuvat ja kukat kukkivat. Fiilistelette siinä tyytyväisenä Suomen kesää ja sillä hetkellä varpaiden välistä turskahtaa tuore lehmän paska.
Kenties olette rallatellen sunnuntaiajelleet halki talvisen maiseman. Puuterilumi pöllähtelee auton perässä, aurinko saa hanget kimaltamaan kuin miljoona timanttia. Ulkona on paukkupakkanen, mutta istuinlämmitin hellii persausta auton sisätiloissa. Meininki on mitä mainioin, kunnes radiota räveltäessänne unohdatte mitä oikeasti olitte tekemässä ja seuraavaksi Ooppeli kyntääkin jo umpihankea Metsähallituksen puolella.
Tai ehkäpä olette ajatelleet muistaa vaimoanne joululahjalla. Vaimo on toivonut ranskalaista parfyymiä.
Te hankitte hänelle neonvihreän dildon.
Ja ihmettetelette miksi ette saa piparia vielä juhannuksenakaan.
Loistaa kuusen kynttilät,
lasten silmät säihkyvät.
Jo eteisessä kopisee
ja ovi narisee.
Siellä joulupukki on,
ukko raavas, parraton.
Ison nyrkin kohottaa,
perheväelle karjahtaa:
“Mitäs täällä lymyillään,
ja hilpeästi hymyillään?
Missäs pukin lahjat on,
ja mistäs nostan palkkion?
Missä puurot, makkarat,
missä kinkun kantturat?
Minne glögi pantu on,
ja viinapullo suunnaton?”
“Jumalauta kakarat,
kohta paukkuu pakarat!
Nyt tulee turpaan kaikille,
myös isälle ja äidille!”
Pukki isän kampittaa,
lasten päätä tukistaa,
pöydän ääreen rynnistää,
ruuat säkkiin kähveltää.
Perhe itkuun pillahtaa,
pukki kaapit koluaa,
porot sisään laukkaavat,
kaiken vihreen haukkaavat.
Perhe karkuun kavahtaa,
pukki tuvan hajottaa,
poron selkään hypähtää,
kylän halki nelistää.
M.A. Numminen – Joulupukki puree ja lyö
Turistilan väki toivottaa kaikille kilteille lapsille ja aikuisille rauhallista ja rakkaudentäyteistä joulua! Tuhmien luona vierailkoon Joulupukki poroineen.
Mikäli yhtään on jännäkakka housussa, kun katsotte ulos ikkunasta ja harkitsette kenties lähtevänne liikenteeseen sillä nelipyöräisellä lumilinnalla, joka parkkipaikalla nököttää, niin voisitteko kuitenkin harkita vielä toisen kerran?
Siihen on yön aikana pahat tontut käyneet vaihtamassa polkuauton moottorin ja ne samaiset tontut ovat myös hitsanneet raidetangon molemmista päistä kiinni, joten eturenkaat eivät käänny.
Ja vaikka miten kuvittelisitte, että ajokorttinne on inssin jälkeen myöntänyt nimismies, niin sekin on narrausta. Sen on myöntänyt Kellogg Company. Ette te mitään autokoulua ole käyneet, se oli vain unta.
Jos nyt kuitenkin eksytte sillä lumilinnallanne vaikkapa sinne lähiön ääsmarketin parkkikselle, niin muistakaa, että se lumilinna on tuplaten suurempi kuin tavallinen perheauto ja että autoa parkkeeratessa on hyvä jättää kulkuneuvon molemmin puolin ainakin puolitoistametriä tilaa.
(Juuttahan hauskaa joulua tieliikenteeseen.)
Kuun alkupäivinä pisti oikein urakalla vituttamaan, kun Mies ei saanut pyynnöstä huolimatta joulua vapaaksi, vaan vuorolistaa laatinut nutipää järjesti askaretta hälle joulunpyhiksi. Kas, menivätpä siinä sitten joulusuunitelmat uusiksi, kun joulun vietto Savonmaalla kävi ylivoimaisen haastavaksi noin niin kuin logistiikan näkökulmasta tarkasteltuna.
Vaan nytpä olenkin oikeastaan hyvin tyytyväinen asioiden tilaan.
Saamme nimittäin sattumuksista, tapahtumista ja sosiaalisista jännitetiloista johtuen viettää joulua nelistään. Minä, Mies, Naketti ja Kakkelsson. Ei muita. Ei sukulaisia; omia tai Miehen. Vain me neljä. Ja kinkku. Ja lohi. Ja hirvi. Ei hössötystä, ei hulinaa. Ei nyrpistelyä tai teennäisiä hymyä. Ei lanttulaatikkoa. Eikä mitään muutakaan laatikkoa.
Näinhän sen pitää mennäkin.
Ainoa asia, joka vähän käämiä lämmittää on kuusen alle kertyneiden pakettien paljous. Minkä perkeleen takia kirjavaan paperiin on pitänyt kääriä noin helvetisti rompetta? Onko siellä oikeasti mitään järkevää ja hyödyllistä, vai saammeko kenties shampanjavispilän ja kymmenentuhannen biitin palapelin? Joutuuko joulun jälkeen taas lahjoittamaan turhakkeita hyväntekeväisyyteen silläkin uhalla, että joku lahjan antajista jälkeenpäin kyselee, että olettekos kovastikin tykänneet niistä Ikean pihviveitsistä, jotka teille hankittiin?
Tulevaisuutta silmällä pitäen on tosin jo sukulaisia informoitu uusista pelisäännöistä. Nakettia ei kasvateta muoviseen ja kaupalliseen jouluhärdelliin, jossa lahjat ovat pääasia. Otamme vastaan lapsemme puolesta vain yhden paketin per perhekunta ja that’s it. All of it. Jos yritetään tuputtaa enempää, niin ne eivät kakaramme käsiin koskaan pääse, vaan viedään suoraan jonnekin missä otetaan vastaan hylättyjä joululahjoja. Ja tästä ei tingitä tai keskustella.
Jos mummot ja vaarit repivät pelihousunsa, niin repikööt.
Minulla ja Miehellähän se vastuu tuon lapsen kasvatuksesta on. Ja me kasvatamme lapsemme näin. Siihen ajatukseen kannattaa molempien sukujen nyt totutella hyvissä ajoin etukäteen. Tänä jouluna lahjapaljoutta katsotaan vielä läpi näppien, mutta ensi vuonna ei.
Ei se ipana siitä traumatisoidu, jos se ei saa kaikkea haluamaansa kerralla. Ja saavatpa sopulitkin vähän aivojumppaa miettiessään mitä todella haluavat lapselle antaa, kun kaikkea romua ei enää vastaan otetakaan.
Muistatteko millaista oli olla teini?
Se oli kamalaa. Myös 90-luvulla. Ja varmasti myös sitä edeltävinä vuosikymmeninä.
Minä olin teinivuosina täydellisen uncool, vaikka sainkin kinuttua vanhemmiltani silloisen pakkotyyliin kuuluvat viisnollaykköset ja purjehduskengät. Kansitakkia en saanut, koska Siilinjärven Vaatehuoneella ei ollut tarpeeksi pieniä kokoja.
Pärjäsin koulussa aivan liian hyvin ollakseni suosittu, en pitänyt ajan suosikkibändeistä, enkä päässyt perjantai-iltaisin ryypiskelemään kaupungille. Harrastin larppausta ja olin ihastunut poikaan, jolla oli samanlaiset silmälasit kuin Mikko Alatalolla. En valinnut koulussa lukujärjestykseeni kotitaloutta, käsitöitä ja saksaa, kuten suositut tytöt, vaan tietojenkäsittelyä, taloustietoa ja ranskaa. En tykännyt liikuntatunnilla koripallosta ja lentopallosta, vaan murtomaahiihdosta ja voimaharjoittelusta.
Kahdeksannen luokan alkuun mennessä onnistuin kehittämään itselleni jonkin sortin syömishäiriön, koska minua ahdisti. Koulussa katsottiin vinoon, kun sanoin syöväni mieluummin kotona. Kotona väitin syöneeni koulussa, eikä kukaan kysellyt mitään, kun hiivin vähin äänin huoneeseeni tekemään läksyjä kuten kilttien tyttöjen kuuluukin. Elin appelsiinimehulla ja satunnaisilla suolakurkkuviipaleilla ja olin uncool. En olisi halunnut oikeasti lukioon, vaan ravintolakouluun, mutta lukioon oli vanhempieni mielestä mentävä, eikä mistään muusta edes keskusteltu.
En kuulunut lukiossakaan siiten todellisten tähtien kastiin. Minulla oli liian nörtit harrastukset, olin liian kiinnostunut opiskelusta, kuuluin oppilaskunnan hallitukseen ja pidin uuden ylioppilaan puheen juhlasalilliselle yleisöä kun valkolakkeja jaettiin. Sain osan rikkeistä anteeksi vain siksi, että täytin vuosikurssini ensimmäisenä 18 vuotta ja pääsin näin ollen baariin jo vanhojen tansseissa, kun muut kittasivat säälittävää pussikaljaa hotellissa. Ja koska olin nätti ja laiha.
Siitä puheesta tosin jotkut jaksavat naljailla vieläkin.
Sittemmin olen törmännyt jonkin sortin ihailuun; nyt kun minulla on trendikäs ammatti. Eikä bloggaaminen harrastuksena ei ole enää säälittävää nörtteilyä, kuten se vielä tämän vuosituhannen alkupuoliskolla oli. Eräänlaista morbidia viehätystä tuntuu myös aiheuttavan se, etten suostu enää kenenkään pompoteltavaksi.
Fanituksen kohteeksi joutuminen tosin ahdistaa melkein yhtä paljon, kuin teini-iän uncool-leima otsaluussa. Olen kuitenkin itkettävän tavallinen, eikä elämäni ole jännää, vaikkakin hieman tragikoomista.
Eikä tuo teinien meininki mielestäni poikkea juurikaan aikuisten harrastamasta luokituksesta suosion ja epäsuosion suhteen. Aikuisten maailmassa todistetusti törmää prikulleen samaan syrjintään ja kiusaamiseen, joskin se ehkä joissakin tapauksissa on hieman hienovaraisempaa. Jos jonkin sidosryhmän mielestä pukeudut väärin, harrastat vääriä asioita, olet väärää mieltä asioista, kotoisin väärästä paikasta tai syntynyt väärään sukuun, olet vapaata riistaa välitunnilla, joka ei koskaan lopu.
Työryhmä pohtii muun muassa niin sanotun 80 kilometrin lätkän ottamista uudelleen käyttöön ja yöajokieltoa nuorille kuljettajille. Tarkoituksena on arvioida myös avattujen alkoholijuomien kieltoa autoissa.
Mitenköhän tuo 80 kmph -lätkä auttaa asiaa? Jos Lippis-Turo on päättänyt näyttää känniääliökavereilleen perjantai-iltana, että ei sitä autoa kortilla ajeta, vaan taidolla ja yliarvioi tyypilliseen tapaansa kykynsä juhakankkusena tappaen traagisessa ulosajossa itsensä ja kaverinsa, niin vittuako se pahvikiekko siellä takalasissa estää? Eikös siitä lätkästä aikoinaan luovuttu juuri siksi, ettei sillä ollut paskankaan vaikutusta yhtään mihinkään? Ja entäpäs sitten, kun nuoriso on hinkannut nyt vaikkapa vuoden sitä kahdeksaakymppiä ja pääsee ensimmäistä kertaa moottoritien kesänopeuksia kokeilemaan? Tuleeko ruumiita, kun vauhtisokeus kokemattoman ykskaks yllättää? Tulee!
Ja entäpä yöajokielto? Mitä helvettiä? Eikö saman tien voisi kieltää ajamisen liukkaalla (loka-huhtikuu) ja sateella (koko vitun vuosi näillä leveyspiireillä)? Miten tämä yöajokielto toteutetaan kaamosaikaan Lapissa? Siellähän on teknisesti ottaen yö kellon ympäri. Onkohan kukkahatut tulleet ajatelleeksi missä päin maailmaa asutaan? Onko käynyt mielessä, että överiksi menevä holhoaminen ei pelasta ensimmäistäkään ihmishenkeä, koska kukaan omilla aivoillaan ajatteleva täysi-ikäinen, Lippis-Turo tai perussiivo myöhäisteini ei sellaiseen vaan tässä maailmassa enää alistu? Uhma pikemminkin ajaa äärimmäiseen perseilyyn ja ruumiita tulee.
Ainoastaan avattujen alkoholiputeleiden kieltoa auton matkustamossa puollan.
Ensimmäinen teoriatunti aikoinaan opetusluvilla Isipapan pitämänä kuului:
“Autossa ei syödä, juoda, naida eikä tupakoida.”
Istuin tänään tien päällä 400 kilometriä ja viisi tuntia. Pahimmat kaaoksen aiheuttajat olivat tälläkin kertaa keski-ikäiset naiset, jotka hinkkasivat yleisrajoitusalueella, kuivalla pakkasasfaltilla 65 kilometrin tuntivauhtia ja keski-ikäiset miehet, jotka hurjastelivat bemareillaan ja mersuillaan ohituskaistalla 150 kmph lasissa ja kaistan päässä sitten paniikkijarruttelivat päästäkseen takaisin jonoon.
Jos on tarvetta kieltää jotain, niin miten olisi sitten ihan sellainen radikaali ja perusteellinen autojen kieltäminen yksityishenkilöiltä? Autothan tappavat vuodessa moninkertaisen määrän ihmisiä esimerkiksi ampuma-aseisiin verrattuna ja johan ne torrakotkin kohta laittomaksi julistetaan, jos tädit saavat päättää.
Voi jösses jos ei joulukuu onnistu ajamaan ihmistä hermoromahduksen partaalle postilaatikon tukkivalla mainospostilla tai kauppojen käytävät tukkivilla konvehtihyllyköillä, niin sitten näköhermot tukkivilla jouluvaloilla.
Minä olen tähän saakka elänyt siinä kuvitelmassa, että jouluvaloilla pyritään luomaan mukavaa joulutunnelmaa ja kohentamaan siinä sivussa rakennusten julkisivujen ulkonäköä pimeän aikaan, eikä päinvastoin.
Mutta jos torppaansa asuttava punaniska virittelee tonttinsa täyteen punaisia ja sinisiä valokaapeleita ja sen seitsemän sortin valosarjoja ja ripustaa vielä huushollinsa ikkunoihin vilkkuvia joulupukkeja ja poroja ja sydämiä, niin se ensimmäinen assosiaatio ei kyllä ole perinteinen joulutunnelma. Lähinnä sitä ohikulkiessaan miettii, että onkohan se naapurin Pentti perustanut taantumasta selviytyäkseen bordellin ja kenties rekrytoinut sinne tuotannollisista ja taloudellisista syistä Korvatunturilta kilometritehtaalle passitettuja tonttuparkoja?
Estetiikantajuni on myös selkeästi kehittymätön, kun en ymmärrä millä tavalla kauniimpi pihamaan villiintyneestä pajukosta tulee, jos sen päälle roiskaisee viisi metriä villisti vilkkuvaa LED-punosta.
Eikä muuten puhettakaan, että niitä perkeleen tivolivaloja joulun jälkeen riivittäisi alas sieltä puskista ja talojen räystäiltä.
Ei.
Vähintään pääsiäiseen saakka niillä pitää kanssaihmisiä piinata.
Mitä kertoisin eilisistä kekkereistä?
No ainakin sen, että lipitin saavillisen temppuvettä saavuttamatta silti helikopterikänniä. Tai edes kohtuullista krapulaa. Muutenkin elin hetkellisesti kamalaa tärviöelämää.
Vanhoja tuttuja oli lystiä nähdä pitkän tauon jälkeen ja uusia naamojakin paikalle ilmaantui, joskin jokavuotinen ongelma toistui tälläkin kertaa; kaikkien kanssa ei vaan ehtinyt tälläkään kertaa jutustella niin paljon kuin olisi halunnut.
Nuoria salskeita miehiä sen sijaan tuli härnättyä. Se kuuluu asiaan. Se on perinne.
Laittaisin tänne toki nyt runsain määrin linkkejä (kiits Pörrö, Kriisi, Schizo-Janne, Pers-Janne, Junis, Tris, Mari, Kervå, Äiti, Martti (?), Visukinttu ja kaikki muut!) mutta Naketti vaatii huomiota. Jos eilen olinkin yksi MILFeistä, niin tänään olen taas ennenkaikkea maitobaari ja vaipanvaihtaja.
Enkä ollenkaan hehkeä hiukset takussa ja ilman ehostusta.
Tänään (12.12.09) blogipikkujoulut Weeruskassa (Porvoonkatu 19, Alppila, Hki) alkaen klo 19.00.
Kaikki ovat tervetulleita, jopa minut on kutsuttu.
Sinne siis. Kaikki. Hopi-hopi.
(Ihan oikeasti olisi lystiä nähdä vanhojen tuttujen lisäksi myös ihan uusia naamoja.)
Sen minä vaan haluaisin tietää, miksi isää epäillään pahoinpitelystä? Eikö isät saa puolustautua, jos tytär saa sen sortin kilarit, että yrittää repiä silmät päästä ja käy kimppuun sitten vielä laittoman kaasusumuttimen kanssa?
Voin luvata, että jos meidän Naketti joskus tuollaiseen tempaukseen syyllistyy, niin sitten varmaan äitikin joutuu syytteeseen, kun antaa jälkikasvulleen oikein perusteellisen selkäsaunan.
Pitäähän perheessä kaiken kivan jakaantua tasapuolisesti kaikille.
Miksei sitten kaiken pahankin.
(Joojoo. Tiedän että lapsen ruumiillinen kurittaminen on kielletty.)
Jatkaakseni vielä räksytystä suomalaisten kuluttajien makutottumuksista ja päivittäistavarakauppaa ohjaavasta kuluttajien luomasta kysynnästä:
Graavaatteko joulupöydän lohen itse?
Sivupalkissa on ollut jo viikonpäivät ohje.
Ilmaisena vinkkinä voin kertoa, että kannattaa ostaa lohi vaikka jo tällä viikolla, mutta älkää tyytykö mihin tahansa paskaan, vaan pyytäkää kalatiskiltä premium-filettä (ns. sushilaatu). Kalamestari voi renssata sen fileen teille ihan samaan hintaan, joten homma kotona helpottuu, jos tuntuu haastavalta ajatukselta poistaa ruotoja tai leikata vatsarasva pois. Laittakaa kala vuorokaudeksi graaviin ja sitten putsatkaa se läpyskä tillistä ja muusta roinasta, kääräiskää kelmuun ja sijoittakaa pakastimeen joulua odottamaan. Aattoaamuna sitten se lohi ulos pakkasesta ja jääkaappiin muutamaksi tunniksi sulamaan. Kohmeisena lohi on sitten helppo amatöörinkin leikata ohuiksi siivuiksi.
Vaatikaa ihmiset ihan oikeasti parempaa, tai vielä parempaa; tehkää itse!
Olisipa jo ensi joulu.
Suomalaiset teollisen ruuan kuluttajat ovat niin jumalattoman sivistymätöntä ja vähäpäistä sakkia, että joutaisivat kuolla nälkään.
Eihän siinä, hankkiutukoot vaan. Minä en halvasta teurasjätteestä, vedestä ja tärkkelyksestä valmistettuun kuraan koske edes pitkällä tikulla tai muullakaan kättä pidemmällä. En siksi, että kyseisistä raaka-aineista valmistetuissa eineksissä olisi tuota pahaatuhmaakamalaa natriumglutamaattia, vaan siksi, että koirani eväät valmistetaan siitä samasta paskasta ja sitten jauhetaan ja kuivataan pelleteiksi. Ilman natriumglutamaattia.
Hysteeristä repeilyä sen sijaan on velkatorpassa aiheuttanut aiheen ympärillä käyty keskustelu. Eineksiä puputtavat sopulit taputtavat käsiään ja hihkuvat riemusta, kun luvassa on mukamas parempaa sapuskaa. Luulotautiset ovat riemuissaan kun kuvittelevat pääsevänsä eroon keinotekoisesta myrkystä, joka aiheuttaa migreeniä, syöpää ja juopaa.
Ikävänä uutisena voin kuitenkin kertoa, että mikäli elintarviketeollisuus ei yhdessä yössä uudista tuotevalikoimaansa täysin ja ala valmistamaan apetta laadukkaista raaka-aineista alusta loppuun, niin luvassa on lähinnä entistä pahemman makuista höttöä. Tai sitten hyvän makuista höttöä moninkertaisin kuluttajahinnoin.
Vielä ikävämpi uutinen sopuleille lienee se, ettei natriumglutamaatti ole mikään keinotekoinen myrkky, vaan täysin luonnollinen yhdiste. Se on glutamiinihapon suola. Glutamiinihappo on ihan tavallinen aminohappo, jota on muun muassa vehnässä pilvin pimein. Sitä löytyy luonnostaan myös kutakuinkin kaikesta syötäväksi kelpaavasta vaihtelevin pitoisuuksin.
Sitä kutsutaan myös umamiksi.
Toki sitä voi ruokaan lisätä myös suoraan purkista, aivan kuten suolaakin. Se on kuitenkin aivan yhtä luonnollinen yhdiste kuin suola. Jos ruokaan holottaa suolaa mielin määrin, ruuasta tulee ravinnoksi kelpaamatonta. Sama pätee natriumglutamaatin kohdalla. Ja chilin. Ja sinkittyjen, viiden tuuman naulojen.
Jos ihminen on oikeasti niin tyhmä, että kuvittelee natriumglutamaatittoman einesruuan olevan jotenkin terveellisempi ja parempi vaihtoehto, kuin perinteisen eineshutun, niin kovin on heikoissa kantimissa tiedot ravitsemuksesta.
Mutta mitäpä minä näistä enää paasaamaan, näin monen vuoden jälkeen.
Minä kuulun tässä asiassa vähemmistöön, kun olen motivoitunut valmistamaan omat evääni ilman sellaisia kaukaa haettuja tekosyitä kuin työ, lapset, harrastukset ja kiire.
Ja miljoona kärpästä ei luonnollisestikaan voi olla väärässä, eihän?
